Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä – joo, ja ne taloustaidot

Tutkijaryhmä, Suomen köyhyyden vastainen verkosto EAPN-Fin ja Kuka kuuntelee köyhää? -verkosto kansalaisjärjestöjen tuella järjestivät Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -kirjoituskilpailun. Tie kohti köyhyyttä voi kulkea erilaisia polkuja pitkin, ja se näkyy kirjoituskilpailun teksteissä. Kilpailuun osallistui 99 kirjoittajaa ympäri Suomea. Kilpailun avulla haluttiin kerätä kokemuksia köyhyydestä nyky-Suomessa. Kilpailun tulokset julkistettiin 12.3.2020 Kuka kuuntelee köyhää? -verkoston seminaarissa Helsingissä.

Kilpailun raati totesi, että enää köyhyydestä eivät kerro ja kirjoita vain niin sanotut kunnialliset köyhät − siis he, jotka tekevät selväksi, ettei köyhyys ole heidän omaa syytään, ja jotka sinnikkäästi käytännön kikoilla ja nokkeluudella selviävät köyhänäkin. Nyt mukana oli kirjoituksia myös ihmisiltä, jotka olivat omien sanojensa mukaan tehneet virheitä. Kirjoituksista nousi köyhyyteen liittyvinä esiin monia ajankohtaisia asioita, kuten lapsettomuus, homeongelmat, koulukiusaaminen, akateeminen työttömyys ja keskustelu kansalaispalkasta.

Köyhyys on subjektiivinen kokemus

”Jollekin rahan loppuminen merkitsee sitä, ettei voi tänä vuonna hankkia uutta autoa, tai tehdä kuin yhden ulkomaanmatkan. Joillekin se tarkoittaa sitä, ettei ole rahaa ostaa ruokaa. Ihan oikeasti”, kirjoittaa yksi palkituista kilpailuun osallistuneista nimimerkillä I am – Ironwoman. Köyhyyttä voidaan kokea hyvin erilaisissa tilanteissa. Joku kokee tulevansa toimeen vähemmällä kuin toinen. Ihminen voi tuntea myös voimauttavaa merkityksellisyyttä esimerkiksi siitä, että niukan kuluttamisensa ansiosta jättää verrattain pienen hiilijalanjäljen. Yksi kirjoituskilpailussa palkituista, nimimerkillä Peilikuva, kirjoittaa: ”Köyhänä minulle on helppoa elää omien arvojeni mukaisesti. Varattomana olen kierrättänyt ja pitänyt omia älä osta mitään -päiviä jo ennen kuin kierrättämisestä ja nuukailusta tuli muotia. Hiilijalanjälkeni on pieni ja olen siihen tyytyväinen. Elämme kulutusyhteiskunnassa ja kuluttajana olen työttömänäkin tuottava yhteiskunnan jäsen.”

Köyhyys voi kuitenkin ennen kaikkea olla äärimmäisen raastavaa ja kuluttavaa, kuten 29-vuotiaan Ville Venesmäen kirjoituksesta ilmenee: ”Hintalappuja katsoessa mielessä pyöri jatkuvat laskutoimitukset, paljonko jää rahaa minkäkin asian jälkeen. Yritin kuumeisesti etsiä keinoja tilanteen parantamiseen, tai oikeastaan uutta bisnesunelmaa, jolla saisin velkani kuitattua ja pääsisin aloittamaan alusta. ” Kun energia menee selviytymiseen, alkaa maailma kummasti kaventua.

Köyhyys aiheuttaa myös kokemusta ulkopuolisuudesta, siitä että jää paitsi jostain sellaisesta, mitä muut ympärillä saavat. Tätä kuvaa nimimerkki Kaisariina. ”Toimeentulotuelle tippuminen on pahinta. Kun tipuin toimeentulotuelle kuukautta ennen veronpalautuksia, en ollut oikeutettu koko Suomen yhteisiin unelmapäiviin ja joululahjaostoksiin.”

Huono-osaisuus myös kasautuu, kuten alan kirjallisuudessa toistuvasti kerrotaan. Ehkäpä juuri siitä on kyse myös nimimerkki Afenin kertomuksessa, jossa hän kirjoittaa: ”Päihteisiin en ennen ollut kajonnut, mutta tunsin häpeää köyhyydestä ja kaikesta mitä oli tapahtunut. Ajattelin, että kokeillaan sitten. Se oli virhe.”

Voiko maailman epäreiluutta vähentää?

Yksi kirjoituskilpailun kirjoituksista on nimeltään Paremman versioni hidas kuolema. Siinä nimimerkki Sos-possu kertoo hoitavansa työkseen syrjäytymisvaarassa olevia työttömiä ihmisiä ja elävänsä yhtä köyhää elämää itsekin. ”Tärkein työtehtäväni on valaa ihmisiin uskoa paremmasta tulevaisuudesta, mutta toivon sitä samalla itselleni. Sosiaalialalla se vain tuntuu olevan puhdas mahdottomuus.” Kirjoituksesta välittyy kokemus epäreiluudesta. Kaikkien ammattien arvostus, vaikka kuinka ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä, ei palkassa näy, eivätkä kaikki sosiaalityötä tekevät voi turvata toimeentuloaan esimerkiksi sellaisen puolison varaan, joka on hyväpalkkainen bisnesmaailman uraohjus tai vaikkapa leikkaava kirurgi. Nimimerkki Sos-possu suunnittelee alan vaihtoa: ”En jää kaipaamaan työtä, josta maksetaan niin vähän, ettei sitä melkein kannata tehdä. Jään kaipaamaan minua, joka olin silloin kun jaksoin pinnistellä muiden ihmisten hyvinvoinnin puolesta.”

Näiden kirjoitusten lukeminen painaa rintakehässä. Ne menevät ihon alle niin, että tärisyttää. Kyse ei kuitenkaan ole mistään sosiaalipornosta. Kirjoitukset ovat ääni, joka täytyy kuulla. Minut pysäytti erityisesti Kaisariinan kirjoituksen kohta, jossa hän muistelee lapsuuttaan:

”Kaverin synttäreillä 90-luvun puolivälissä oli leipomosta tilattu kakku. Kaverit pääsivät Spice Girlsien konserttiin, minä en uskaltanut edes kysyä. Ei se kai kateutta ollut, en minä osannut edes haaveilla.”

Itse teen työtä, joka tähtää siihen, että taloudellinen lukutaito (kyvykkyys) olisi jokaisen nuoren kansalaistaito. Pelkällä talouskasvatuksella, kouluissa tapahtuvalla opetuksella ja nuorisotyössä tai jossain muualla tapahtuvalla talousohjauksella on kuitenkin lähes mahdotonta poistaa köyhyyttä. Oman taloudenhallinnan ohjeet saati sijoitusvinkit eivät kaikkia auta. Köyhyys voi johtua myös huonoista pelikorteista. Kun halutaan vaikuttaa taloustaitoihin, täytyy nähdä ihmisen koko elämä.

”En minä osannut edes haaveilla”, kirjoittaa Kaisariina. Niinpä. Aika monen kohdalla taloustaitojen edistäminen on aloitettava pohjatyöllä, perusteiden rakentamisella. Köyhyys on saattanut siirtyä sukupolvelta toiselle ja jotta taloudellinen kyvykkyys voisi vahvistua, täytyy ensin purkaa perintönä saadut haitalliset ajatusmallit. Taloustaitojen rakentamisen perustana tulisi olla se, että ihminen ylipäätään kokee olevansa oikeutettu raha-asioiden hallitsemiseen ja haaveiluun. Riittääkö meillä tähän rahkeet?

Ella Niini
Kirjoittaja on Mun talous -toiminnan kehittämissuunnittelija, jonka mielestä järjestöjen tehtävä on tuoda heikommassa asemassa olevien ihmisten ääni kuuluviin

Jaa somessa >>
Share on Facebook

Facebook

Tweet about this on Twitter

Twitter

No Comments

Sorry, the comment form is closed at this time.