Tarkistuslaskelma 24.5.2016

Kirjoittelut tästä kuukaudesta ovat olleet vähän korkealentoisia. Puhuimme Mun talous -tiimin kanssa, että olisiko tässä blogissa pitänyt pureutua enemmän penninvenytykseen vai yleisemmän tason pohdiskeluun, jota kirjoitukset enemmälti ovat tarjonneet. Yleisemmän tason pohdintaa voisi tehdä kokeiluttakin, se on totta. Mutta kuten kokouksessa totesin, on siinä ainakin inspiraatiossa eroa, kirjoittaako paikasta sitä kuvitellen vai siellä ollen.

Tein laskuvirheen edellisessä blogissani, tililläni ollut 6,67 € oli viikonlopun hitaan pankkiliikenteen jälkeen jättämä kangastus. Tarkistaessani tilanteen, huomaan tilini olevan miinuksella. Punaiset numerot, kuten sanotaan. Olen niin köyhä, että pankki saa sakottaa minua köyhyydestäni vielä kympin lisää. Lyökää vaan. Katuvan paras itsesäälin katalyytti ja lääke on tietysti jossittelu. Joten mietitään, missä meni vikaan ja missä olisin voinut tehdä paremmin.

Kuten jo aiemmin kerroin, kiire ja suunnittelemattomuus ovat suurimmat paheeni. Jos kävisin työssä yhdessä paikassa määrättynä aikana, voisin suunnitella kahvini, lounaani, välipalani ja tapaamiseni niin, että ne syntyvät epäkaupallisissa rakenteissa. Tietenkään ilmaista lounasta ei ole, mutta kuukauden ajalta yhteenlaskettuna kotilounas alkaa tuntua lähes ilmaiselta nykyisiin 10,20 € lounaisiin verrattuna. On itsekästä syödä yksin kympillä kun sillä voi ruokkia melkein koko perheen. Jos työsuhteen luontaisetuja ei lasketa 451 € marginaaliin, kannattaisi velkajärjestelyssä elävän ottaa kaikki etuuksina: työsuhdefillarit, lounarit ja kulttuurisetelit.

Perheeni ruokakulut oli jotenkin etukäteen optimoitu. Nettiruokakaupan tarjonta on melko perusta – peruksesta on helppo rakentaa puhdasta ja ravitsevaa ruokaa ja perus on kaiken lisäksi halpaa. Varmasti on hyvin epäcoolia sanoa, ja myös epäekologista, mutta jauheliha on loisto-ostos euro-proteiini-mittarilla, jota paljon liikkuvaa ja kasvavaa lasta ruokkiva ihminen miettii. Bulkkia kannattaa ostaa: mm. viiden kilon säkissä, nettikaupan alella, hera maksaa 10 €/kilo. Kävin parturissa, siistimässä sivut ja niskan 17 € hintaan – perusteellisemmin leikkaan sitten kun on enemmän varaa. Lukuisat kymmenet kahvilaostoni kuuluvat oikeastaan työbudjettiini – yksikään kahvilakuitti ei ole kirjattu klo 17 jälkeen.

Otsan rypistely rahan vuoksi alkaa tympimään. Toivoin, että olisin voinut vetää ekan puolikuuta kiukutellen ja sitten vihellellen, mutta tässä toonissa teema ei tunnu muuttuvan kevyemmäksi poljennoksi. Tosin se on myös asenteesta kiinni. Kuten juuri nyt, tätä kirjoittaessani ymmärrän, että hyvä musiikki on ilmaista. Streamaus, tai fyysinen kappale, joka toimittaa musiikin korviisi, maksaa ja se ei ole sen arvoista, kun taas se, että kuulet musiikin ja nautit siitä, on ilmaista ja todella sen arvoista. Tässä on hinnan ja arvon ero.

Asunnolla, kahvikupilla ja leffalipulla on hintansa, mutta onko hinta sama kuin arvo. Ei aina. Ainakaan nykyään. Esimerkiksi viihde-elektroniikka tai muutkaan kulutushyödykkeet eivät parhaimmillaankaan ole hintansa arvoisia, itseasiassa ne saattavat olla sitä vain halvimmillaan. Tässä onkin säästön paikka. Varsinkin normin reunalla eläessä rahaa on yhä vaikeampi ansaita ja rahan arvo kärjistyy. Vuoden takuulla myytävä, massavalmistettu, hajoamiseen ja vanhenemiseen suunniteltu kama ei ole omaa aikaa ja vaivaa vastaavan rahan arvoista. Punnitsen menetetyn ajan ja töihin vaihdetut mahdollisuudet, stressin, hikoilun ja hampaiden kiristelyn, vuosien opiskelun ja työstatuksen rakentamisen sekä typerät tuotteet, joita pitäisi ostaa vaivarahalla suloisempiin muistoihin ja muuhun hattaraiseen. Mikään, mitä voi ostaa, ei ehkä ole sen vaivan arvoista. No, ehkä aika on.

-Janne Salovaara

Jaa somessa >> Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+