Mitä tästä opimme?  8.6.

Olen koittanut käyttää taakse jääneen ajan heijasteluun, oppimisen peruselementtiin. Mitä tästä opimme on otsikko, jonka alle on yllättävän vaikeaa niputtaa kokeilukuukauttani. Ymmärrän nyt, etten varsinaisesti kokeillut kuinka elää marginaalimäärällä, vaan kokeilin marginaalibudjettia omaan elämääni.

On järkyttävää katsoa tiliotetta. Kuukauden kuluja on helppo seurata, kun en juuri käytä käteistä. Uudelleenelän toukokuun menojeni kautta. On vaikea muistaa, kuinka hyvältä kukin kolmen euron kahvi maistui. Kadun varsinkin niitä pitkiä ja turhia miinuksia. Tosin niille en mitään voinut. Niin haluan sanoa. Vahingot eivät ole itse valittuja. Oikeastaan ei virheetkään – päätöksen hetkellä.

Lasken ne kulut pois, jotka eivät tähän skenarioon kuulu, ja huomaan käyttäneeni toukokuussa 951,41€ . Kun lasken turhan sakon ja lääkärikäynnin (joiden marginaaliin mahtuminen on vielä epäselvä tapaus) pois, ylitin budjettini kokonaissummalla 676,41€. Jos vähennän tästä työaikana maksetut kahvit ja lounaat, eli tapaamiskulut jotka saan kuluina takaisin, pääsen jo hyvin lähelle marginaalia 555,41€. Sopivasti vasta tässä kohtaa uskon, että pääsen kulutusvalintojen äärelle: kun vielä vähennän picnicit, kyläilyviemiset ja muut turhuudet pois, käytin 346,90€. Jos vähennän siitä vielä parturin, nikotiinin sun muut lapselle ostetut jäätelöt ja turhuudet pois, käytin 274,02€ ja sen ruokaan.

Huomioitavaan on, että tämä numeropeli on valheellista sillä tässä kuussa en maksanut sähkölaskua, vakuutusta tai urheiluani. En ylipäänsä maksa puhelimesta enkä netistä. Arvioin edellä mainittujen yhteissumman olevan kuukautta kohti n. 215€, johon lisään ruokakulut. Huomaan, että marginaalista jäisi kaikkiin muihin hankintoihin 50€ kuussa. Tällä summalla tulisi ostaa se elämäntyyli. Se koulutuksella luvattu länsimainen hyvinvointi. Niin ne kylään viemiset ja picnicit kuin kahvit ja lounaat. Polkupyörät ja farkut, kirjat ja gadgetit. Viidenkympin sysäyksellä ei vauhtia kovaksi kiritetä. Matka pysähtyisi.

Mietin kuinka itse selviäisin todellisessa tilanteessa. Toivoisin, että holtiton kulutukseni, joka johti velkajärjestelyyn, olisi enimmäkseen kanavoitu kestävien hyödykkeitten ostoon. Että olisin kasvattanut luottokortti-pikavippi-velkani sietämättömäksi ja velkajärjestelykelpoiseksi ostamalla pelkästään asioita, jotka kestäisi tuon 5 vuoden velkakakun kuluman. Ikäänkuin ajatellen, että sen fluktuoinnin, joka tasapainottaa talouden on vain venytettävä kestämään vuosia. Ylisäästö on pistettävä tasapainottamaan aiempi ylikulutus. Tosin velkajärjestelyyn ei pääse, mikäli tilanteeseen johtaneet syyt ovat olleet tahallisia tai itseaiheutettuja. Tahallisia ja itseaiheutettuja ne varmasti kliinisesti aina ovat, mutta syyt voivat myös olla humaanit, pehmeät–anteeksi annettavat.

Opin sen, etten tunne omaa talouttani. En tunne itseäni kuluttajana. Se kuva, joka minulla oli itsestäni, ei vastaakaan todellisuutta. Marginaaleja voi lähestyä niin, että ostaa aina halvinta, tai niin ettei osta mitään turhaa, tai niin että ostaa vain joka toisessa kuussa – tyylejä on varmasti monia. Nyt näyttää siltä, että soveltaisin tyylejä itselleni suotuisimmalla artiklalla. Teen hedonistisista kulutuspäätöksistä poikkeamia ja lupaan olla enää tekemättä niin. Niin ja niin.

Opin keskustelusta varakkaan ja sen myötä ideologisen ystäväni kanssa, että on helppo olla ostamatta kun on jo kaikkea. Mietin tätä kokeilua ja totean, että on hyvin vaikea olla ostamatta kun ei ole mitään. Tämäkin mikroviisaus toistaa samaa talouden logiikkaa siitä, että rahan voi laittaa tekemään rahaa ja rahattomalla pula on yhä syvenevä tai jatkuva, koska raha on tehtävä omaa aikaa ja osaamista myymällä. Tarve ei katso varoja vaan pakon edessä itse tarvetta varoista piittaamatta. Turhaan pitäisi käyttää vain turhaa rahaa.

Opin sen, että ajalla tai luotolla oman talouden fluktuointia voi säädellä. Säätää tai luotottaa. Pitkällä aikavälillä lopputulos on sama. Ei tietenkään pennilleen: säästöt tuottaa plussaa korkona ja laina taas negatiivista korkoa, mutta pääasiassa lopputulos on sama: ostat nyt velalla tai säästät ostaaksesi myöhemmin. Pienissä hankinnoissa siis. Samalla keinotekoisella heiluttelulla voi luoda itselleen ostamisen kyvyn illuusion. Jos tässä kuussa säästän, voin ostaa ensi kuussa ja saada näin tunteen ostokyvystä, hyvinvoinnista, pärjäämisestä – kaikesta sellaisesta, mitä kulutuksella meille luvataan. Tai päätän ahnehtia dopamiinini ja testaan, riittääkö hurmos kantamaan seuraavan kuun yli.

Opin että tämän touhun oppii varmaankin vain kantapään kautta, siis kokeilemalla. Sellaistahan se tasapainoilu on, että välillä kaatuu. Oman talouden kaatumisen seuraukset ovat luottokelpoisuutta armottomasti kyttäävässä Suomessa dramaattiset ja pitkälle vaikuttavat. Mitä enemmän teen tätä harjoittelua ja sen mukana virheitä, sitä kireämmälle joudun venyttämään tätä viivan alapuolista heiluria toivoen, että sieltä kerätty voima riittää tasapainottamaan heilahduksen. Mitä enemmän siis menen miinukselle sitä enemmän joudun tuottamaan plussaa. Mitä kauemmin kerrytän miinusta sitä kauemmin joudun kaatamaan takaisin.

Opin ettei hyvää eli tasapainoista taloutta saa itsestäänselvyytenä tai sattumalta vaan kerättynä taitona. Kuin vaikea (jooga)asana. Opin myös, että rahan määrän tuomaa hyvinvointia voi debatoida perspektiiveillä. Vähemmällä rahalla tuntuu saavan enemmän aikaa. Osin johtuen odottelun illuusiosta, osin siitä että iso osa meille tarjolla olevista toiminnoista on kaupallistettu, ja siksi että vähemmällä työllä saa enemmän aikaa.

Itse haluan lukeutua vähemmän rahan kannatusjoukkoihin. Olen rahan ansainnan suhteen eläkkeellä. Identiteettini ei nojaa ansaintaan vaan tekemiseen ja arvotan tekemiset en rahan vaan tekemisen laadun ja tulosten kautta. Onko tarkoitus tehdä jotain, vai tehdä rahaa?

Ehkä edellä mainituista syistä en osannut täysin eläytyä tähän kokeiluun. Numerot tarkoittivat minulle lähtiäänkin liian vähän. Ja olihan niitä numeroitakin, sitä rahaa, liian vähän. Tarpeeksi rahaa on oikea määrä rahaa ja liian vähän on ongelma muille. Liikaa rahaa puolestaan alkaa käydä ongelmaksi itselle. Minun talouteni on minun kokoinen ja hyvä sellaisena, minulle. En suosittele sitä muille, mutten vaihtaisi poiskaan. Enemmällä rahalla en saisi mitään muuta kuin enemmän rahaa ja vähemmällä joutuisin opettelemaan turhaan uutta. Hassu aihe koko raha. Puhu rahasta ja niin – muista myös nauraa sille.

 

– Janne Salovaara

Jaa somessa >> Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+